ARSENAALI

Ilman vasemmanpuoleisia ei ole ulos menemistä.

Aurinko tuntuu olevan taas todella polttava. Olimme lauantaina pari tuntia iltapäivällä rannalla, ja olin lotrannut huolella SPF70-voidetta ihoon (hattu pysyi myös tiukasti päässä), mutta silti kasvoihin ilmestyi pieni päivetys. Rypyt! Pigmenttiläiskät! Aargh!

Rusketuksesta en pahemmin piittaa, mutta itseruskettava on nyt kaivettu kaapin kätköistä käyttöön piiitkän tauon jälkeen. Tulevana viikonloppuna on nimittäin tiedossa kavereiden häät, joihin on tempaistava mekkonen päälle, ja koivet ovat tietenkin perinteisen kalkkunanväriset. Kun viime kesänä löysin pyjamahousujen päiväkäytön ilot, ei mekkoja tai shortseja ole sen koommin tämän tytön päällä näkynyt kuumillakaan keleillä, paitsi urheillessa. Shortseja siis. Ei mekkoja.

Aurinko käräyttää helposti esimerkiksi varomattoman pölvästin korvalehdet ja rinnan (ai miten niin kokemusta? köh), mutta yksi asia on varma: vaikka jatkuvasti lenkkeilen ulkona auringonpaisteessa shortsit jalassa, ei väri tartu sääriin, ei sitten millään. Reisissä näkyy pieni rusketusraja, mutta polvista alaspäin valkoista, valkoista, valkoista. Noh, purkistahan sitä väriä saa. Kuvassa oikealla oleva asteittain ruskettava Jergens on idioottivarma ja halpa. Pelkään niitä kerrasta ruskeaksi -voiteita, saisin nillä aivan varmasti aikaiseksi vain raidallisen ja läikkäisen oranssin kukerruksen.

Ja luin muuten jostain, että naisilla yleisin paikka ihosyövälle on sääri. Että ihan mielellään lätkin tätä mönjää koipiin ja kestän sen kamalan itseruskettavan löyhkän. Eilen lusin ensimmäisen hajupäivän - toinen vielä, ja säärissä on häidenkestävä päivetys. On se vaan ihmeellistä. Kauan eläköön kosmetiikka, kemia ja vippaskonsti!

VAARALLINEN JUHANNUS

Olen viettänyt monta juhannusta poissa Suomesta, milloin missäkin, enkä koskaan ole pahemmin kaivannut kokkoja, juhannustaikoja, mökkiviikonloppuja tai muutakaan asiaankuuluvaa meininkiä. Mutta mutta, jostain syystä se nyt sitten tänä vuonna iski. Ei niinkään mökkikaipuu (itikat, ulkohuussi, itikat, jääkylmä järvivesi, itikat), vaan Suomi-ikävä, joka tässä on jo jonkin aikaa vaivannut enenevässä määrin. Facebook täyttyi ystävien juhannuskuvista ja pala alkoi nousta kurkkuun.

Tarjolla olisi ollut muun muassa ruotsalainen juhannus paikallisessa ostoskeskuksessa (??!!!), mutta tanssiminen tolpan ympärillä ei pahemmin houkutellut. Ainakaan ostarissa. Haloo ruotsalaiset, mitä ihmettä?

Lääkkeeksi juhannusmasikseen lähdimme suomalaisen ystäväni kanssa Malibuun rannalle juhannusaattona. Kostea meri-ilma helli kehoa ja Tyyni Valtameri oli yllättävän lämmin varpaiden huljua. Nousuvesi oli tosin tehnyt elintilasta pienen, valitsemamme ranta kun on ohut kaistale kallion ja meren välissä.

Jouduimme vaihtamaan paikkaa pari kertaa lähestyvän nousuveden tieltä, ja lopulta jättimäinen aalto sai varsinaista vipinää kinttuihin. Meri vei juuston mennessään. Kuohari kuitenkin pelastui. Viinirypäleisiin tuli suolainen sivumaku.

Mutta saimmepa juhannuksen, vaikkakin epäkonventionaalisissa merkeissä! Oli kuitenkin automatka, luontoa (arvaamaton meri, pelikaanit), pahanhajuinen ulkohuussi, kastuneet farkunpuntit ja pölyiset paljaat varpaat.

Itikoita en kaivannut.

Siellä se siintää alhaalla, El Matador Beach.

Koska mieheni Nikon on kauhea kolossi, jaksan harvemmin kanniskella sitä mukanani. Kännykkänäpsyyn on siis ihmisen tyytyminen. Tällä kertaa onni lienee onnettomuudessa: kamera olisi todennäköisesti päätynyt nousuveden mukana mereen, tai ainakin saanut perusteellisen suolavesikylvyn. Huh heijaa.

VIIKON HYVÄT

Viime aikoina ovat ilahduttaneet muun muassa...

...greippi. Miten voikin jokin asia olla yhtä aikaa hyvänmakuinen, terveellinen ja kaunis? Greippi on parhautta. Ja se on ranskaksi pamplemousse - täydellinen nimi tälle täydelliselle hedelmälle! (Ikään kuin minä ranskaa täällä mihinkään tarvitsisin. Mutta välillä on hyvä kaivella aivopoimuista vanhoja "taitoja", eli lyhyen ranskan epätoivoista sönkkäystä.) Niin, oli mulla ihana mangokin, mutta vedin sen huiviin ennen kun älysin kaivaa kameran esille.

...hassu ukkeli. Pysähdyin lenkillä ollessani liikennevaloihin, ja maailman hitaimmin köpittävä ikivanha kumara mies ihaili lenkkareitani. Niissä on kammottavat heijastinnauhat, mutta miehen mielestä ne näyttivät hopeasta tehdyiltä. Olivat kuulemma kauniit! Ottakaamme ukosta oppia: kaikesta voi löytää kauneutta... Täytyy myöntää, että minä en kyllä osaa löytää sitä edelleenkään juoksulenkkareistani. Tähän liittyy muuten toinenkin kiva asia: lenkkeily on alkanut taas piiiitkän tauon jälkeen sujua, eikä vanha polvivaivakaan ole ilmoitellut pahemmin itsestään. Jepa!

...ruotsalaiset dekkarit. Löysin Netflixistä riemukseni Annika Bengtzonit ja mulkoilin ne kaikki heti lähes putkeen. Wallanderit löytyvät myös sekä alkuperäisenä että brittiversiona, ne seuraavaksi. Vielä kun saisi Beckit, maailmassa olisi kaikki hetken hyvin. Ne uudemmat siis, joissa on Mikael Persbrandt Gunvald Larssonina. Oj, nå men Gunvald!

Länsinaapurin mieskauneus!
(Kuvan alkuperäinen lähde ei tiedossa. Varmaan se on jonkin ruotsalaisen tuotantoyhtiön omaisuutta. Förlåt.)

KÖPELÖSTI KÄVI

Viime viikolla mies alkoi valittaa oudosta hajusta taloyhtiömme parkkipaikalla. Aina aamuisin autolle mennessä siellä kuulemma löyhkäsi. Joku naapuri oli varmasti salaa kipannut mädäntyvät ruuantähteet johonkin jemmaan! Lisäksi auton tuulilasi ja katto oli linnunkakan ja pienten kakkaisten tassunjälkien peitossa.

Noh, seuraavaksi autossa sisällä alkoi myös haista. Hmm. Kyselin, oliko autoon tipahtanut johonkin, esimerkiksi penkin alle, jotain ruokaa, joka nyt mätäni. Ei kuulemma ollut mitään missään. Omituista. Mysteeri.

Seuraavaksi auton ympärillä alkoivat pörrätä kärpäset. Mihin tahansa autolla ajoi, kohta oli konepellin ympärillä kärpäslauma. Epäilykset alkoivat herätä.

Auton alusta katsottiin, mutta siellä ei näkynyt mitään. Soitimme korjaamoon, josta sanottiin että he eivät siivoile kuolleita eläimiä autoista, soittakaa kaupungin saniteettiyksikölle. Noh, saniteettimies tuli, eikä löytänyt mitään. Päätä raavittiin.

Seuraavaksi mies vei auton liikkeeseen (auto on leasing-sopimuksella), jossa korjaaja ensin kieltäytyi myös mihinkään eläimiin liittyvästä toiminnasta. Auto löyhkäsi siihen mennessä kuitenkin niin pahasti, että tyyppi heltyi ja alkoi tutkia moottoria. Ja näki kuin näkikin jotain. Ukko haki toimistosta kaksi lyijykynää, tönki konepellin alla hetken, ja nosti lopulta mottorista kynien varassa killuvan kuolleen ja mädäntyneen opossumin. Mies heitti raadon tuhkakupin alla olevaan roskikseen, suihkutti konepellin alle ilmanraikastinta (???!!!) ja toivotti tervemenoa.

Haju on nyt pikku hiljaa haihtunut, ja linnunkakat ja tassunjäljet on pesty pois. Näin olemme päätelleet tapahtumien kulun: opossumi tanssi yöllä auton päällä paskassa, lipsahti ja kuoli konepellin alle. Siellä sen ruumis sitten paistui jokapäiväisillä työmatkoilla, kunnes autoliikkeen mies suoritti karun hautaustoimenpiteensä.

Voi opossumia.

Loppukevennykseksi onnellisempi tapaus:

POST PRODUCTION DEPRESSION ELI ELÄMÄÄ HANKKIMASSA

En koe mitenkään tarpeelliseksi selitellä, miksi Sushine Recorderissa meno on ollut niin vaisua viime aikoina. Mainittakoon kuitenkin, että sähellyksestä selvittyä on viime aikoina ollut vallalla sellainen itäinen melankolia, johon kuuluu muun muassa rötvääminen, viininjuonti, pohdiskelu, kyseenalaistaminen, kantrin ja barokkimusiikin kuuntelu, Borgia-sarjan kyylääminen ja mietiskely.

Freelancerin arkeen kuuluu ainakin minulla ison työprojektin jälkeinen tyhjyyden tunne: mitä nyt? Miksi puhelin ei soi? Mitä mä teen? Kukaan ei tarvitse minua! Pitäsikö mulla olla nyt sitä paljon puhuttua elämää? Apua!

Jos olisin Instagramissa, tämä olisi nyt sellainen Instaweek-kollaasi. Mutta kun en ole, niin tämä on tavallinen kollaasi. Koittakaa kestää.

1. Lisää pioneja! 2. Söin epäterveellistä välipalaa
3. Söin terveellistä välipalaa 4. Ostin uuden hatun ja join lempijuomaani, alkoholia.

Hedelmä-äijän kojusta ostetut viiden dollarin chilillä ja limellä maustetut helelmäpalat ovat parhautta. Näitä kun nakertaa, ei haittaa yhtään, että täkäläiset karkit ovat yksiselitteisesti pahoja. Olen myös tehnyt antaumuksella Eevan kohupannareita (teen aina yhden ison lätyn, ja riippuu selkeästi täysin kuun ja tähtien asennosta, pysyykö se kasassa vai ei, mitään muuta selitystä sille ei voi olla), käynyt käppäilemässä ja juoksemassa ja tehnyt laiskahkoon tahtiin pikkuhommia.

Pari viime päivää olen myös kuunnellut juuri ilmestynyttä John Fogertyn kaverikimppa-albumia Wrote A Song For Everyone (linkki vie Spotifyyn, luulisin). Levy sai Rolling Stone -lehdessä viisi tähteä (!), ja huolimatta ennakkoasenteestani ("haiskahtaa aikuisrokilta") olenkin tykännyt siitä kovasti. Jopa Kid Rock, joka on mielestäni epäilyttävä, vetää hyvin.

Kävin myös peräkkäisinä iltoina katsomassa samassa kompleksissa ensin Noah Baumbachin uuden pienen mustavalkoelokuvan Frances Ha ja sitten J. J. Abramsin megapläjäyksen Star Trek Into Darkness. Trailerien kohderyhmäajattelu jaksaa aina vaan huvittaa. Oli nimittäin melko eri trailerivalikoima noiden kahden edessä. Haha. Ja Brad Pittin tähdittämä World War Z vaikutta todella kuppaiselta. Tylsistyin jo trailerin aikana.

Frances Ha -leffassa oli muuten loistavaa musiikinkäyttöä. Siitä innostuneena täräytän tähän nyt vielä aivammahtavan disco-klassikon, joka soi myös ko. elokuvassa. Suosittelen. Sekä biisiä että leffaa.

PARFYYMIPULMIA

Pahuksen pahus. Molemmat hajuvedet vetelevät aivan kerta kaikkiaan viimeisiään, eikä matkoja mihinkään ole tiedossa lähiaikoina.

Tom Fordin Grey Vetiver ja Maison Martin Margielan Untitled ovat parin viime vuoden aikana olleet ainoat allekirjoittanutta sykähdyttäneet hajuvedet. Grey Vetiver on itse asiassa virallisesti miesten tuoksu, mutta kukapa näistä jaotteluista välittää. Sitä käyttäessäni olen muuten saanut enemmän kehuja tuoksustani kuin ikinä mistään. Jännää. Se selvästi sopii minun iholleni.

Noh, kumpikaan näistä tuoksuista ei varsinaisesti ole sieltä halvimmasta päästä, joten ei tulisi mieleenkään ostaa täältä niitä täydellä hinnalla (monet ei-jenkkiläiset kosmetiikka-asiat ovat täällä kalliimpia kuin Euroopassa) (niin, ja Tom Fordhan on amerikkalainen, mutta kyllä tuo tuoksu vaan on täällä kalliimpi). Viime vuosina, kun Englannin punta on pysytellyt maltillisissa kursseissa, on Heathrow:n lentokenttä ollut oiva paikka ostosten tekoon. Täältä Los Angelesista ei ole suoria lentoja Helsinkiin, joten olen useimmiten lentänyt juuri Lontoon kautta ja hoidellut kosmetiikkaostokset siinä samalla.

En itse asiassa tiedä hajuvesistä paljoakaan. En ole ikinä vieraillut harvinaisiin hajuvesiin erikoistuneissa liikkeissä, haistellut spesiaalituoksuja tai edes ruotsalaista Byredoa. Ihan hyvä niin, koska pelkään, että rakastun palavasti johonkin sikahintaiseen pikkuputeliin... Minulla kun on erityistaito ihastua aina niihin kaikkein kalleimpiin vaihtoehtoihin lähes kaikessa. Ihan aina. Paree siis vielä toistaiseksi pysytellä kaukana.

Mutta siis, mulla olisi kysymys teille, rakkaat lukijat: osaatteko suositella jotain hieman edullisempaa tuoksua näille edes väliaikaiseksi korvaajaksi? En osaa kuvailla, mistä tykkään (varsinkin tuo Untitled on niin kummallinen käry, etten osaa oikein edes sanoa, miltä se tuoksuu), mutta osaan sanoa, että tällä hetkellä EI iske puuterinen, hempeän kukkainen, makea, eikä oikeastaan mikään sporttinenkaan tuoksu. Ei oo helppoo. Joku kevyt kesätuoksu saattaisi toimia, mutta onko sellaisia olemassakaan ilman hempeän kukkaista meininkiä?

Auttakee!

PIONI ON PIONI ON PIONI

Pakollinen alkukesän pioniriemu! Bloggarilla on vähän samanlainen olo kuin muutaman päivän maljakossa olleilla lempikukilla: räjähtänyt ja haalistunut. Mutta eipä hätää! Elvytystoimet ovat käynnissä.

Lenkkeilyn ja terveyssmoothieiden lisäksi lisääntyneeseen vapaa-aikaan kuuluu erottamattomana osana kaunokirjallisuus. Kaksi kirja-hankintaa, jip jip! Mies halusi ostaa Jeffrey Eugenidesin uusimman, mikä on mahtavaa, koska tykkäsin kovasti Eugenidesin edellisestä, Middlesex-kirjasta. Saapa nähdä, miltä The Marriage Plot maistuu - arvosteluista päätellen ei ihan niin hyvältä kuin Middlesex. Noh, kassotaan, luetaan!

Toinen löytö oli vanhojen kirjojen alehyllystä bongattu Patricia Dunckerin teos Hallucinating Foucault, jonka olen lukenut noin kymmenen vuotta sitten suomeksi (nimellä Houreissa Foucault). Pidin siitä silloin todella paljon, ja nyt jännittää, pidänkö enää. Entä jos se ei olekaan niin hyvä kuin muistan? Kääk! En kuitenkaan malta olla lukematta sitä.

Kumman lukisi ensiksi? En osaa päättää! Maltoin sentään jättää kirjakaupan hyllyyn viimeisimmän Jo Nesbø -käännöksen. Etsivä Harry Hole on nimittäin minulle lentokoneseuraa. Seuraavalla lentomatkalla olemme taas yhdessä, minä ja Harry.