BLOGGAAMISESTA

Avaudutaanpa hieman näin perjantain kunniaksi!

Muutin Los Angelesiin vähän yli vuosi sitten. Suomeen jäivät perhe, ystävät, suurin osa töistä, rakas kotini Kalliossa ja muutenkin elämä, jota ehdin rakentaa jo hyvän aikaa.

Kun elinpiiri muuttuu, omaa paikkaa siinä hakee näköjään aika kauan. Täällä maailman toisella puolella minulla on luonnollisesti vähemmän ystäviä kuin Suomessa, ja teen töitä kotona. Hiljattain alkoikin tuntua siltä, että olen hautautunut jonnekin maapallon länsilaidalle viheltelemään tyhjyyteen. Tuli fiilis huudella, että hei, olen olemassa, täällä näin!

Tässä sitä siis huudellaan. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä, en nimittäin työni puolesta joudu kirjoittamaan lähes ollenkaan. Kynäily on kuitenkin jotain, mistä olen joskus pitänyt. Taidot ovat toki ruosteessa, mutta kyllä se kirjoituslihaskin siitä vielä vetreytyy. Valokuvaustaitoni eivät ole kummoiset, mutta kameran kanssa hilluminen on hauskaa, kun tuntee muistavansa vanhoja taitoja ja oppivansa uutta. Se on todella palkitsevaa. Nälkä kasvaa myös syödessä – olen jo nyt ihan kypsä tuohon kälyiseen iPhotoon, ja haluaisin Lightroomin (Photari ehkä sitten joskus paremmilla budjeteilla) monipuolisempaa kuvankäsittelyä varten. Toivon myös, että jaksaisin pitää harrastusta yllä niin kauan, että näkisin blogin kautta omien taitojeni kehittymisen. Se olisi ihan mahtavaa!

Blogin pystyyn ponkaiseminen tuntui siis juuri nyt yllättävän luonnolliselta. Luen itse jonkin verran blogeja (suosikkejani löytyy tuosta sivupalkista), ja nyt kun blogimaailma tuntuu päässeen eroon pahimmista syntymäkivuistaan, on aikakin oivallinen. Blogin pitäminen on jo niin klisee, että sitä ei pidetä enää mitenkään kummoisena. Silti nolostelen välillä ajatuksissani sitä, että ryhdyin moiseen hommaan. Mitä ne nyt ajattelee?

Ja siis kyllä, nimenomaan, ketkä ne? Tuttavat Suomessa? Ne tutut ja kollegat, jotka pitävät koko hommaa täytenä hömppänä? Voi rähmä! Pitäköön. Perhana, jos haluan kirjoittaa vaikka leikkokukista, minähän kirjoitan.

Muuten, mainittakoon tässä nyt vielä, että tällä hetkellä tuntuu hyvältä olla nimetön ja kasvoton, ja olla puhumatta työasioista. Ammattini ei ole mitenkään jännittävä, ja satunnaisen lukijan on turha arvuutella, olenko Hollywood-tähti tai sellaiseksi haluava. Ei tarvitse pidättää hengitystä: en ole. Koska tämä on minun blogini, kerron itsestäni juuri sen verran kun huvittaa. Kommentointi on kuitenkin todella toivottua, koska yksin huutelukaan ei välttämättä kovin kauaa jaksa kiinnostaa. Kyllä, ystäväni siellä, juuri sinä, tämä on uhkaus: jos ei kommentteja ala tippua, ei tätä riemua kovin kauaa kestä.

Kuvituksena pari mahtavaa lifestyle-blogiklisettä, joita rakastan: kukat ja aamiainen (erittäin epämäräisen värisine) smoothieineen. Näistäkin kirjoitan varmasti pikapuoliin!

Rattoisia hetkiä yhdessä toivoen,

Polli Tahtoo Keksin