LA PHIL

Kävimme Walt Disney Concert Hallissa Esa-Pekka Salosen pändin eli Los Angeles Philharmonicin konsertissa. Salonen johti teoskokoelman, joka oli vähän “jokaiselle jotakin” -henkinen, mutta eipä tuo haitannut, koska tämä oli ensimmäinen kertani talossa ja olin melko innoissani. Kuuntelin siis mielihyvin myös pakolliset Tšaikovskit.

Kuva: Carol Highsmith
   

Älkää antako Disney-nimen hämätä: Frank Gehryn suunnittelema rakennus on todella hieno. Ulkopuolelta. Sisältä se on jenkkityyliin ahdas ja sokkeloinen, ja käytävissä on TIETENKIN kokolattimatot. Paikkamme olivat kaikista halvimman rahvaan karsinassa eli orkesterin takana. Koko ekan biisin ajan minulla oli pakottava tarve ponkaista ylös paikaltani ja juosta eri katsomoissa kuuntelemassa, miltä sali oikein kuulostaa. Ei soundi siis mitenkään paha sielä takapaikoiltakaan ollut, mutta ei tietenkään paras mahdollinenkaan. Oikein nautittava silti. Enhän minä mikään konserttisalien akustiikka-asiantuntija ole, mutta kyllä sitä pöljempikin kauniisti soivan salin aistii.

Hinnoittelupolitiikasta täytyy kyllä antaa erityiskiitos! Halvimmat eli meidän lippumme olivat 24 dollaria kappale. Perhana, jos olisin tajunnut aiemmin, että tuollaisilla hinnoilla pääsee kuuntelemaan huippuluokan orkesteria huippuluokan salissa, olisin notkunut konserteissa jatkuvasti. Tai ainakin useammin kuin tähän nykyiseen kerran vuodessa -tahtiin. Nyt täytyy vaan tutkailla, josko ohjelmistossa olisi kiinostavia teoksia, ja ostaa lisää lippuja. Jos vaikka jossain vaiheessa sijoittaisi paremmille paikoillekin!

Kuva: discoverlosangeles
    

Losangelesilaiseen tyyliin yleisön pukeutuminen oli mitä sattuu. Ainakin yhdet flipflopit ja yhdet sukat sandaaleissa -yhdistelmän bongasin... Toisaalta sitten yksi smokkikin nähtiin, ja paljon tyylikkäitä pukuja. Ymmärrän täysin sen, että 24 dollaria halvimmista paikoista tarkoittaa, että kaikki ovat tervetulleita. Eikä musiikin kuunteluun tietenkään tarvita mitään erityisen juhlavaa asua. Mutta jos nyt vaikka kuitenkin KENGÄT LAITTAISI JALKAAN. Onko se liikaa vaadittu? Kuulostanko kukkahattutädiltä?

Muuten, kukkahattutädeistä tulee aina mieleen ikisuosikkini Jacques Tatin elokuva Playtime. Siinä ihanat amerikkalaisturistit ihastelevat Pariisia kukat hatuissaan, ja pitkän päivän jälkeen kukat ovat tietenkin aivan lakastuneet. Voi tätejä kukkahatuissaan! Olen nähnyt Playtimen ehkä tuhat kertaa, ja sitä katsoessa hykertelee jo etukäteen, kun tietää, mitä hullua seuraavaksi tapahtuu. Ihanaa ihanaa ihanaa. Ja niska-perseote tuntuu myös olevan täällä tuntematon käsite, mutta mies tietää sen Playtimestä. Voin aina viitata siihen, kun kuvailen, kuinka joku lentää esimerkiksi baarista ulos. Playtime-otteella!

Tämä un incomparable spectacle kannattaa ehdottomasti katsoa valkokankaalta, jos siihen vain on tilaisuus. Näin Tatin hillittömillä yksityiskohdilla kuorrutettu kuvakerronta pääsee täyteen loistoonsa ja hykerryttävästä leffasta saa kaiken irti!