Saturday, January 5, 2013

YKSITYISAUTOILUSTA

Roosa kyseli tovi sitten Minimalen-palstallaan, kaduttaako ajokortittomia se, etteivät tulleet nuorena hankkineeksi korttia. Luin kommentteja kiinnostuneena, ja ihmettelin osan jyrkkää suhtautumista ajokortin hankkimiseen. Joidenkin kommentoijien mielestä ilmeisesti jo pelkkä kortin hankkiminen on täysin moraaliton teko, joka johtaa saman tien helvetin lieskoissa palamiseen.



Olin melko ymmälläni. Ajoin itse kortin heti 18-vuotiaana, kun vanhempani maksoivat lystin, vaikka en sitä pahemmin ajatellut tarvitsevanikaan. Ajattelin, että se on hyvä olla olemassa, ikinähän ei voi tietää, milloin korttia tai ajotaitoa saattaisi tarvita. Asuinkin koko tähänastisen Suomen-aikuisikäni satunnaisia työkeikkoja lukuunottamatta kantakaupungissa Helsingissä, enkä halunnut autoilla - enkä autoa siellä liikkumiseen tarvinnutkaan. Duunien tekemiseen ajokorttia kuitenkin ajoittain tarvitsin. Kun omaa alaani opiskellessani tajusin, että ajokortittomalla ei juurikaan ruusuista tulevaisuutta työkuvioissa ole, olin todella helpottunut, että kortti löytyi taskusta. Monen ajokortin hankintaa pohtivan kannattaisikin ottaa huomioon se, että yllättävän monissa ammateissa ajotaitoa vaaditaan. En minäkään sitä etukäteen tullut ajatelleeksi.



Vastustan yksityisautoilua. Se on minusta tyhmää ja monesti täysin turhaa. Mutta olen onnellinen ajokortistani. Minimalen-palstan kommenteissa joku julisti, ettei aio koskaan muuttaa paikkaan, jossa tarvitsisi ajokorttia. Se tuntuu ehdottomuudessaan melko hellyttävältä julistukselta, vaan niinhän minäkin ajattelin. Sitten muutin Los Angelesiin.

Los Angeles, kuten suurin osa Amerikkaa, toimii yksityisautoilulla. Se on tietysti talouselämän, auto- ja öljybisneksen sekä vuosikymmenien politiikan ansiota, ja ihan todella ärsyttävää, mutta tätä faktaa ei voi paeta. Meillä on täällä miehen kanssa yhteinen auto, ja sen kanssa menojen suunnittelu on useimmiten melkoista säätöä. Meitä katsotaan yleesä säälien / kuin mielipuolia, kun mainitsen yhden auton taloudestamme! Ha.

Kun etsimme nykyistä asuntoamme, yksi suurimpia valintakriteerejä oli se, että kotoa voi kävellä edes johonkin, ja meiltä pääseekin onneksi jalan moneen kauppaan, kahvilaan, ravintolaan ja baariin. Pankki valittiin konttorien läheisyyden mukaan. Mies pääsee töihin moottoritietä kaupungin kokoon nähden poikkeuksellisen lyhyessä ajassa. Kun etäisyydet tällaisessa laajalle levittäytyneessä kaupungissa kasvavat todella hurjiksi, on näillä valinnoilla yllättävän suuri merkitys. Käytän bussia niin usein kun se on jotenkin järkevää, mutta valitettavasti matka-aika bussilla on useimmiten moninkertainen autoiluun verrattuna. Ja kun moninkertainen tarkoittaa esimerkiksi kahta tuntia puolen tunnin sijaan, on motivaatio linjurilla ajelemiseen melko vähissä.



En mitenkään erityisemmin rakasta autolla ajamista. Olen toki tottunut siihen, ja ajoittain yksin kaahailu voi olla ihan hauskaakin, mutta en pidä itseäni mitenkään mahtavana kuskina, jos nyt en mitenkään erityisen surkeanakaan. Siinähän se menee kun on pakko. Tietysti viettäisin aikaani mieluusti jossain muualla kuin pienessä kotterossamme maailmanlopun ruuhkassa tai SUV-törppöjä väistellessä, mutta paikasta toiseen on siirryttävä, ja täällä se tapahtuu autolla. Ei auta itku markkinoilla.

Ajaminen Los Angelesissa on onneksi helppoa, kunhan on kohtuullisen tarkkana arvaamattomien kuskien varalta. Viimeksi juuri pari päivää sitten liittymästä ulos ajamassa oleva pakettiauto päättikin yhtäkkiä, ilman vilkkua tahi varoitusta, kurvata takaisin moottoritielle levikkeen yli, suoraan kylkeäni kohti. Jos olisin ollut uneliaammalla otteella liikkeellä enkä olisi ehtinyt jarruttaa, olisi automme nyt todennäköisesti romuna ja minulta henki pois. Jiihaa! Täpärä tilanne päivässä pitää tylsyyden loitolla! Tällaisia tilanteita sattuu melko usein, ja monet liikenteessä olevat autot ovatkin pikkaisen kolhiintuneita sieltä täältä. Erityisesti juuri liittymissä käyttäytyminen ja vilkun käyttö tuntuu olevan monille täkäläisille kuskeille jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa tajuta. Taivas mitä tolloja. Yritä siinä sitten olla vastuullinen kuski, kun muut törttöilevät. Minähän en siis törttöile koskaan! Kröhöm...



Täällä siis tämä yksityisautoilun vastustaja, muka tosi vihervassari-kasvissyöjä-kantakaupunkilainen, mielestään kovinkin urbaani hipinretkale, ihan muina naisina porskuttaa kapitalismin ihmemaassa yksityisautoilemassa. Tähän on tultu. Olen myynyt sieluni ja ne helvetin lieskat odottavat.

Ei olisi muutama vuosi sitten uskonut!

PS. Valokuvasarja kuvastaa kirkasotsaisen bloggarin matkaa sosiaalidemokraatisesta auvolasta pimeyden sydämeen. Teoksen nimi on "Reagan ja Sibelius-rypyt". Ostohalukkaat voivat jättää tarjouksia kommenttiboksiin. Special price only for you my friend!

2 comments:

Anonymous said...

Blogisi vaikuttaa mielenkiintoiselta! Olen kohta nelikymppinen blogien päivittäiskäyttäjä Helsingistä ja tämä löytyi Iltasanomien listauksen kautta (blogilistan viimeksi päivitetyt tms...). Tähän autoilujuttuun nyt ei ole varsinaisesti kommentoitavaa, mutta kehotit tuolla aiemmassa postauksessa huutelemaan takaisin, ettei tarvitse tuntea seinille bloggaavansa. Lisäsin blogisi kirjanmerkkeihin, joten palataan!

Polly Biscuit said...

Moi ja kiva kun kommentoit! Bloggaaminen on tosi hauskaa, mutta kyllä vuorovaikutus tekee siitä jatkamisen arvoista. Mä itse asiassa tajusin vasta ihan juuri lisätä blogini blogilistalle... Ihan ei siis oo vielä kaikki kanavat hallussa. Tosi mielelläni otan vastaan myös palautetta ja kehittämisehdotuksia.

Hyvää sunnuntaita sinne, mä painun tästä yökukkumasta unille!